Työnohjauksessa – armoilla vai kuskina?

Kirjoittaja: Vesa-Pekka Leino, Sivistysjohtaja ja johdon työnohjaaja, Eurajoki

Klassinen väärinkäsitys työnohjauksen tarpeesta on, että se herää vasta kun joku on pielessä. Minusta oikeampi sisältö tarpeelle on henkilökohtainen, sisäinen tarve vastauksille, joita ei syystä tai toisesta itse ole kykenevä löytämään. Vastauksia voidaan tarvita paitsi ongelmiin, esimerkiksi ammatilliseen kehittymiseen, vuorovaikutussuhteisiin tai henkisen kuormittavuuden käsittelyyn. Kuitenkin tuo sisäinen henkilökohtainen tarve on yhteistä kaikille onnistuneille työnohjaussuhteille.

Oma tarpeeni työnohjaukseen hakeutumisesta oli monisäikeinen; halusin keskittyä ammatilliseen kehittymiseen, mutta myönnettävä on että tilanteessani kysymys oli enemmän tai vähemmän myös selviytymistaistelusta. Uusi virkatehtäväni laajuudessaan aiheutti ähkyä niin aikataulujen, asiakokonaisuuksien, vuorovaikutussuhteiden määrän kuin kuormittavuuden vuoksi. Objektiivisuutta ja etäisyyttä työhöni en löytänyt yrityksistä huolimatta ja delegoinnista huolimatta suma korvieni välissä kasvatti pääni kokoa.

"Antautuminen ohjaukselle ei kuitenkaan ole luovuttamista vaan kuin rahaa pankkiin laittaisi"

Työnohjaussuhteen aloittaminen ohjattavana vaatii sekin voimanponnistuksen. Itse tykkään olla ohjaimissa, ”kuskin pukilla” ja työtehtäväni ja johtamiseni saa siitä myös piirteitä. Ohjauksessa on antauduttava, avauduttava, katsottava rehellisesti peiliin ja pyrittävä hyväksymään itsensä sellaisenaan. Ei siis sellaista kuvaa itsestä, mitä on pyrkinyt tietoisesti tai tiedostamatta rakentamaan. Työurani varrella joitakin uupuneita ihmisiä tavanneena ja johtaneena, ymmärrän heittäytymisen vaatiman energian ja voiman aiheuttaman harkinnan; antautuminen ohjaukselle ei kuitenkaan ole luovuttamista vaan ”kuin rahaa pankkiin laittaisi”.

Minulle työnohjaus on opinpolku omien toimiensa tarkasteluun sekä koulutusta omien tapojensa muuttamiseen. Muutos onnistuu vain jos se lähtee itsestä. Muutoksen alkuun pääsemiseksi työnohjaaja, ”takatuuppari”, saattaa olla välttämätön apu, näin ainakin kohdallani. Tämän onnistuminen edellyttää tietysti luottamuksen syntymistä ohjaajan ja ohjattavan välillä. Omalla kohdallani luottamus syntyi nopeasti. Luottamuksen syntymistä kannattaa kyllä odottaakin, se saattaa vaatia työtä ja vaivaa. Mutta sen synnyttyä työnohjaus tuottaa varmasti hedelmää ohjattavalle. Ja todennäköisesti ohjaajallekin.

"Oppimani rohkeus avata omia erheitä oli työnohjauksen parasta antia. Suhtautuminen omaan ammatilliseen kuvaan muuttui ja ohjauksen alussa alkanut matka muutokseen oli totista totta. Ja sujuiko kivuitta? Ei tietenkään: no pain, no gain. Kaikki kuitenkin palveli kehittymistä."

Tutkimusmatka itseen kuulostaa korkealta kynnykseltä. Kaltaiselleni extrovertille ihmiselle tämä olisi saattanut olla ylivoimainen haaste. Yllätyin kuitenkin. Ammatillinen lähestyminen tuki orastavaa objektiivisuuttani niin asioihin, omiin tunteisiini ja opittaviin, outoihin kokonaisuuksiin. Sain huomata usein joidenkin käsitysteni olevan mutu-tietoa ja mikä tärkeintä, opin tämän myös ääneen tunnustamaan. Oppimani rohkeus avata omia erheitä oli työnohjauksen parasta antia. Suhtautuminen omaan ammatilliseen kuvaan muuttui ja ohjauksen alussa alkanut matka muutokseen oli totista totta. Ja sujuiko kivuitta? Ei tietenkään: no pain, no gain. Kaikki kuitenkin palveli kehittymistä.

Ohjata vai tulla ohjatuksi, siinäpä pulma. Shakespearea mukaillen totean että ohjaamisen ja ohjatuksi asettumisen suhde on symbioottinen. Ohjattavaksi asettumisen taito on onnistuneen ohjaustaidon edellytys ja ohjaajan on aidosti osattava asettua ohjattavansa asemaan. Tämän oivaltaminen ja sisäistäminen heijastuu työnohjauksessa olennaiseen luottamukseen, käytävään dialogiin, tehtäviin harjoituksiin ja ennen kaikkea saavutettaviin oivalluksiin. Tästä ikkunasta olen saanut katsoa myös johdon työnohjaajana. Työnohjaus, olet sitten ohjattavana tai ohjaajana, herättää uteliaisuuden pyrkiä oppimaan lisää ihmisyydestä sitä kunnioittaen ja kehittäen.